Takana on helteinen kesä. Edessä puolestaan hyvin työntäyteinen syksy. Se ei haittaa mitään, koska hetki sitten mä tajusin, että just nyt mä oon mun unelmaduunissa!
Lasten kasvun myötä aikaa itsensä kehittämiselle on koko ajan enemmän ja oma ura tuntuu tärkeältä. Työ ei koskaan ole mulle ollut kuitenkaan vain työtä siinä mielessä, että olen aina ollut kiinnostunut töistäni, halunnut olla hyvä ja myös kehittyä lisää. Epäkohtia huomatessani olen myös halunnut tarttua niihin ja tehdä muutoksia. En koskaan haluaisi tehdä jotain vain rahasta. Kesälomien jälkeen usein punnitsen kulunutta vuotta ja pohdin, mitä mulla ja loppuvuodella on toisillemme annettavaa. Lisäksi käyn läpi vuodelle ideoimaani unelmakarttaa ja kertaan omia fiiliksiä. Nyt kun esikoinen aloitti koulutaipaleensa ja pienempikin on jo melko omatoiminen touhuissaan, on omille ajatuksille ja itsensä kehittämiselle jäänyt enemmän aikaa. Viime aikoina mä oon hätkähdellyt sitä, kuinka tämän vuoden unelmakarttatoiveeni ovat yksitellen toteutuneet ja kehittävän työn lisäksi olen edistynyt kivasti ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnoissani.
Muuttaessani Lahteen vuonna 2010 olin tehnyt liikunta-alan töitä jo vuosia. Opiskellessani työn ohella fysioterapeutiksi otettiin ensimmäinen asuntolaina ja ehkä siihen jollain tapaa konkretisoitui toive vakituisesta työpaikasta ja tulonlähteestä. Työuralla on tullut tehtyä erilaisia määräaikaisuuksia, tuntitöitä ja freelancetöitä sekä töitä täydellä että osittaisella työajalla niin fysioterapeuttina kuin liikunnanohjaajana. Läpi on koluttu lukematon määrä työhaastatteluja ja raapustettu hakemuksia Lahdessa kuluneiden lähes 11 vuoden aikana. Myös verkostot on kasvaneet vuosien saatossa. Mä oon aina tiennyt, että tuskin viihdyn tismalleen samoissa työtehtävissä eläkeikään asti. Joissakin työhaastatteluissa olen huomannut, että tätä ei ihme kyllä arvosteta ja sen myötä en tietysti ole tullut valituksikaan. Oma osaamiseni on niin monipuolista ja samoin omat kiinnostuksen kohteet, että olen kuitenkin toivonut työnantajan olevan riittävän iso tarjotakseen mahdollisuudet uralla etenemiseen tai työtehtävien vaihtamiseen tarpeen mukaan. Vaikka haluan kehittyä, se ei tarkoita ettenkö haluaisi työskennellä pitkään samalle työnantajalle. Vakituinen työpaikka on ajatuksissani merkinnyt mulle mahdollisuutta keskittyä oleelliseen ja unelmia kohti suuntaamiseen ja ilman sitä on tuntunut, että eteneminen yhtään mihinkään on hyvin vaikeaa. Esimerkiksi sijaisena oman työn jatkuvuudesta on saanut stressata vähän väliä.
Vuodenvaihteessa 2019-2020 työttömäksi jääminen ja siitä hetken päästä haalimieni fysioterapian tuntitöidenkin loppuminen koronan vuoksi olivat mulle tosi kova paikka. Jäin yhtäkkiä 3kk:n sisällä 2x työttömäksi vaikka kyseessä piti omien suunnitelmieni mukaan olla vuosi, kun siirryn täysillä työelämään toisen lapsen jälkeen. Se kevät olikin sitten aika alavireinen, mutta päätin kuitenkin ottaa askeleita eteenpäin ja hain nykyisiin sote-alan YAMK opintoihini digitaalisten ratkaisuiden koulutusohjelmaan. Koronan sotkema työnhakukin lopulta tärppäsi ja pääsin takaisin edeltävään työhöni, mutta tällä kertaa ihan täydellä työajalla. Työpaikka oli mulle tosi mieleinen. Hyvä fiilis kantoi mua lähes koko syksyn 2020 ajan. Jossain kohtaa aloin kuitenkin stressaamaan määräaikaisuuden loppumisen lähestymisestä ja sitä tulisinko valituksi uuden vakipaikan rekryssä. Mulla oli jotenkin sellainen tunne, että mun on onnistuttava tai sitten valitsen itse jatkossa jotain muuta. Valmistauduin rekryyn pitkään ja haastatteluun kaikkinensa ainakin 2kk ajan. Rekryssä painotettiin fysioterapian perusosaamisen lisäksi mm. kykyä kehittää toimintaa ja digitaalista osaamista. Koin olevani just se tyyppi, jota haettiin.
Maaliskuussa 2021 sain lopulta tämän elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan. Mä olin onnellinen. Huojentunut. Kiitollinen. Ja samalla edelleen tosi kehittymishaluinen. Yhtenä iltapäivänä töissä sain puhelun, jota en kuitenkaan ollut osannut odottaa: mut irroitettiin vasta vakinaistetusta perustyöstäni asiantuntijafysioterapeutin työtehtäviin kehittämään kuntoutuksen digitaalisia palvelukanavia koko loppuvuodeksi. Tämä työ on sitten ollutkin ihan mun unelmaa, sillä koen että se todella vaatii ja yhdistää mun kaikkia aikaisempia tutkintojani ja työhistoriaa sekä osuu hyvin yksiin nykyisten maisteriopintojeni kanssa. Saan mm. hyödyntää sekä perus- että digiosaamistani ja opetusosaamista. Olen vuosia toivonut pääseväni tekemään projektiluontoista työtä, koska koen olevani hyvä mm. organisoimaan asioita ja hallitsemaan ajankäyttöä. Just nyt se on kuitenkin erityisen kivaa, sillä tiedän, että projektin päätyttyä mulla on edelleen kiva työpaikka! Ainoana mietityttävänä asiana nykytehtävänkuvaan siirtyessäni pohdin, että kuinka jaksan työskennellä päivät pitkät tietokoneella. Tämä huoli on ollut kuitenkin aivan turha, sillä kun saa tehdä työtä joka on 100% kiinnostavaa, työpäivät kuluvat kuin siivillä! Hassua on myös, että vaikkei etukäteen osaisi aivan kertoa mikä se oma tämän hetken unelmaduuni on, niin sen osuessa kohdalle siitä ei voi olla erehtymättä. 😊 Näin siinä siis kävi, unelmista tuli totta! Teen töitä osana sote-rakenneuudistushanketta kuntoutuksen digitiimissä. 🙏
